Muutamia treffejä, lahjakkaasti epäonnistuneita ja sellaisia "ihan kivoja". Yksi kaveri on pyörinyt keväästä asti jollain tasolla mukana kuvioissa, mutta viime aikoina hänen lähettämänsä viestit ovat alkaneet ärsyttää ja tavatessani hänet viime viikolla tunsin lähinnä ahdistusta ja ärtymystä. Harmillista sikäli, että paperilla tyyppi olisi kutakuinkin täydellinen, mutta asioita ei voi pakottaa.
Ihmisten tapaamista häiritsee sekin tosi seikka, että minua on alkanut epäilyttää haluanko näillä tienoilla enää asua. Parhaimmat ystäväni ovat muualla, kaukana, ja minulla on heitä ikävä. Kaipaan sitä mutkattomuutta, joka minut valtaa heidän seurassaan, ja jota en ole saavuttanut täkäläisten kaverieni kanssa. Työpaikka on kiva, pystyy joustamaan hyvin paljon, mikä on aina iso plus. Työkaveritkin ovat mukavia ja työtehtävät sujuvat rutiinilla. Ala on kuitenkin vähän epävakaa, eikä tuo työ ole muutenkaan sellaista, jota haluaisin tehdä vielä 10 vuoden päästä. Opiskelu siis kutsuisi, koska en näillä koulutuksilla ja työkokemuksilla mitä todennäköisimmin pääse sellaisiin töihin, joihin havittelisin. Asiaa hankaloittaa vain se, etten oikein tiedä mitä opiskelisin. Asiaa täytyy muhitella. Opiskelijan tuloilla siirtyminen myöskään varsinaisesti houkuttele, mutta jotain ratkaisuja tässä täytyy melkein alkaa tekemään. Katsotaan nyt. Näissä tunnelmissa on kuitenkin hankalaa alkaa ketään tositarkoituksella tapailemaan. Ainakin se tuntuu jokseenkin valheelliselta.
Rakas mummoni siirtyi ajasta ikuisuuteen. Samoihin aikoihin siskoni sai opiskelujensa tiimoilta tehtäväksi tehdä sukututkimusta ja, koska mummon veli teki aikoinaan sukuselvitystä laajemmaltikin, niin sitä kautta oli helppo lähteä asiaa työstämään. Autoin siskoani jonkin verran hänen työssään ja mummosta selvisi asioita, joita en ollut tiennyt. Oli asioita, jotka saivat ajattelemaan. Miltä tuntuu rakastaa niin suuresti puolisoaan, elämänsä suurta rakkautta, joka menehtyy liian aikaisin. Kun ei koskaan enää löydy ketään, ketä rakastaa edes melkein samalla tavalla. Miltä tuntuu, kun lapset varttuvat ja he saavat omia lapsia. Miltä tuntuu vanheta yksin ja miltä tuntuu jäädä toisten armoille, kun kunto heikkenee radikaalisti. Suuria ajatuksia, jotka vaatisivat oman tekstinsä, mutta nyt ajatukseni eivät pysy kasassa vaan hyppelehtivät puolelta toiselle. Mummoa on ikävä.
Toiset menevät naimisiin, rakentavat taloja, perustavat perhettä. Minä vain olen. Aloillani. Yksin. Hiljaa. Pohtien. Sydän sykkyrällä ja avoinna.
sunnuntai 2. elokuuta 2015
lauantai 7. maaliskuuta 2015
Are you talking to me?
Hohoo, hiljaiseloa blogirintamalla taas. Pari viime viikkoa on sisältäny paljon viestittelyä ja muutamat treffit. Eipä voi kuin todeta, että kolmas kerta toden sanoo, sillä aluksi kivalta vaikuttanut tyyppi osoittautui aikamoiseksi juntiksi. Minä en vaan käsitä miksi siinä älyluurimessa pitää jatkuvasti roikkua. Eikö nykyihminen enää oikeasti arvosta sitä face to face -seuraa? Oikeaa, livenä, in real life, tapahtuvaa keskustelua?
Ongelma johon törmäsin jo viimeisimmässä parisuhteessa: älypuhelimen jatkuva räpeltäminen ja erilaiset sosiaaliset mediat. Minulle itselleni fyysisesti läsnäoleva ihminen on aina tärkein "kohde". Se, jonka huomioin, se, jonka kanssa keskustelen. Tutummassa seurassa toki voi laittaa muille viestiä silloin ja tällöin. Parisuhteessa ollessa minulla oli erikseen tietokoneaika, jolloin pidin yhteyttä ystäviini somessa, ja lopun ajan käytin parisuhteeseen ja muuhun elämiseen.
Viime kesänä kiinnitin lenkillä huomioni aurinkoa palvoviin porukoihin. Ystävät olivat kokoontuneet yhteen ja olisin voinut kuvitella, että puheensorina olisi käynyt vilkkaana ja välillä olisi vallinnut keskinäinen luonteva hiljaisuus, kunnes jutustelu olisi jatkunut taas. Mutta eikö mitä. Minä taisin puhua koirilleni enemmän kuin nämä ystäväporukat keskenään. Jokainen räpelsi puhelinta. Siis mitä? Tämä sama ilmiö näkyy tietenkin lukuisissa muissakin tilanteissa, menit minne tahansa.
Omistan itsekin nykyään älypuhelimen ja käytän sillä myös facebookia ja whatsappia. Onhan se kätevää, kun voi lähettää kaverilleen ilmaiseksi viestin, mutta joku raja nyt oikeesti. Mun jakeluun ei mitenkään uppoa, että miten kummassa näpyttely voi jollekin korvata sen oikean seuran siinä sun kasvojen edessä. Kun tapaat ystäväsi, treffikumppanisi, kenet tahansa, niin eikö hän oikeasti ole sinun huomiosi arvoinen? Miltä sinusta tuntuu, kun haluat jutella ystäväsi kanssa ja hän ei selvästikään keskity, eikä ole läsnä, koska keskittyy puhelimeensa? Parhaassa tapauksessa hän viestittelee jollekin muulle henkilölle, mutta voi myös kunhan huvikseen selata nettiä, uutisotsikoita tai mitä tahansa.
Älypuhelin mahdollistaa monia asioita ja ne ovat myös käteviä monessa mielessä. Mutta ne aiheuttavat myös ongelmia ja minussa ne herättävät myös huolta. Yllättävän moni on sanonut, että useamman suhteen päällekkäinen pyörittäminen on nykyään helppoa Tinderin yms. palveluiden ansiosta. Voit olla treffeillä yhden ihmisen kanssa ja samalla lähetellä kivoja flirttiviestejä toiselle. Kuvottavaa. Edellisessä parisuhteessani tuota tapahtui. Kun olin töissä niin hiiret hyppivät pöydällä ja loppuajasta kapula oli tiukasta nenän edessä, vaikka olin jo tullut kotiin ja olisin kaivannut hieman yhteistä aikaa kumppanini kanssa.
Sosiaalisen median, internetin, älypuhelinten, tablettien ja muiden tuotteiden ja palveluiden aikakaudella olisi tärkeää muistaa myös perinteisiä asioita. Lasten olisi hyvä kirjoittaa kynällä paperille, piirtää paperille, lukea kirjoja, ja ennen kaikkea leikkiä ja pelata - nimenomaan niitä perinteisiä pelejä, eikä konsoleilla ja tietokoneella. Kuinka paljon rikkaampaa on lapsen (ja aikuisen) elämä, kun mennään yhdessä pulkkamäkeen, leikkipuistoon tai metsäretkelle, kuin että lapsi istutetaan kotona telkkarin ja/tai tietokoneen ääreen, törkätään käteen tabletti tai muuta vastaavaa?
Seuraavalla kerralla, kun menen mökille, suljen puhelimesta datayhteyden ja pidän breikin koko somesta. Se tekee välillä hyvää, kokeilkaa vaikka. Ja nauttikaa toistenne seurasta. Ei ole mitään vikaa pitää yhteyttä kaukana oleviin ystäviin, mutta muistakaa arvostaa ja kunnioittaa henkisellä läsnäolollanne myös heitä, jotka ovat lähellänne.
Ongelma johon törmäsin jo viimeisimmässä parisuhteessa: älypuhelimen jatkuva räpeltäminen ja erilaiset sosiaaliset mediat. Minulle itselleni fyysisesti läsnäoleva ihminen on aina tärkein "kohde". Se, jonka huomioin, se, jonka kanssa keskustelen. Tutummassa seurassa toki voi laittaa muille viestiä silloin ja tällöin. Parisuhteessa ollessa minulla oli erikseen tietokoneaika, jolloin pidin yhteyttä ystäviini somessa, ja lopun ajan käytin parisuhteeseen ja muuhun elämiseen.
Viime kesänä kiinnitin lenkillä huomioni aurinkoa palvoviin porukoihin. Ystävät olivat kokoontuneet yhteen ja olisin voinut kuvitella, että puheensorina olisi käynyt vilkkaana ja välillä olisi vallinnut keskinäinen luonteva hiljaisuus, kunnes jutustelu olisi jatkunut taas. Mutta eikö mitä. Minä taisin puhua koirilleni enemmän kuin nämä ystäväporukat keskenään. Jokainen räpelsi puhelinta. Siis mitä? Tämä sama ilmiö näkyy tietenkin lukuisissa muissakin tilanteissa, menit minne tahansa.
Omistan itsekin nykyään älypuhelimen ja käytän sillä myös facebookia ja whatsappia. Onhan se kätevää, kun voi lähettää kaverilleen ilmaiseksi viestin, mutta joku raja nyt oikeesti. Mun jakeluun ei mitenkään uppoa, että miten kummassa näpyttely voi jollekin korvata sen oikean seuran siinä sun kasvojen edessä. Kun tapaat ystäväsi, treffikumppanisi, kenet tahansa, niin eikö hän oikeasti ole sinun huomiosi arvoinen? Miltä sinusta tuntuu, kun haluat jutella ystäväsi kanssa ja hän ei selvästikään keskity, eikä ole läsnä, koska keskittyy puhelimeensa? Parhaassa tapauksessa hän viestittelee jollekin muulle henkilölle, mutta voi myös kunhan huvikseen selata nettiä, uutisotsikoita tai mitä tahansa.
Älypuhelin mahdollistaa monia asioita ja ne ovat myös käteviä monessa mielessä. Mutta ne aiheuttavat myös ongelmia ja minussa ne herättävät myös huolta. Yllättävän moni on sanonut, että useamman suhteen päällekkäinen pyörittäminen on nykyään helppoa Tinderin yms. palveluiden ansiosta. Voit olla treffeillä yhden ihmisen kanssa ja samalla lähetellä kivoja flirttiviestejä toiselle. Kuvottavaa. Edellisessä parisuhteessani tuota tapahtui. Kun olin töissä niin hiiret hyppivät pöydällä ja loppuajasta kapula oli tiukasta nenän edessä, vaikka olin jo tullut kotiin ja olisin kaivannut hieman yhteistä aikaa kumppanini kanssa.
Sosiaalisen median, internetin, älypuhelinten, tablettien ja muiden tuotteiden ja palveluiden aikakaudella olisi tärkeää muistaa myös perinteisiä asioita. Lasten olisi hyvä kirjoittaa kynällä paperille, piirtää paperille, lukea kirjoja, ja ennen kaikkea leikkiä ja pelata - nimenomaan niitä perinteisiä pelejä, eikä konsoleilla ja tietokoneella. Kuinka paljon rikkaampaa on lapsen (ja aikuisen) elämä, kun mennään yhdessä pulkkamäkeen, leikkipuistoon tai metsäretkelle, kuin että lapsi istutetaan kotona telkkarin ja/tai tietokoneen ääreen, törkätään käteen tabletti tai muuta vastaavaa?
Seuraavalla kerralla, kun menen mökille, suljen puhelimesta datayhteyden ja pidän breikin koko somesta. Se tekee välillä hyvää, kokeilkaa vaikka. Ja nauttikaa toistenne seurasta. Ei ole mitään vikaa pitää yhteyttä kaukana oleviin ystäviin, mutta muistakaa arvostaa ja kunnioittaa henkisellä läsnäolollanne myös heitä, jotka ovat lähellänne.
lauantai 31. tammikuuta 2015
Hupsista
Onpas jäänyt kirjoittelematta. Kyllä, olen ollut edelleen yksinäinen, mutta oon käynyt läpi asioita lähinnä omassa päässäni (ja ihan pienesti parin ystävän kanssa). Oon päässy ehkä jonkinlaiseen tasapainoon tilanteeni kanssa ja minulla on muhimassa päässäni pieni toimintasuunnitelma yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Toisaalta olenkin rankan syksyn jälkeen saanut takaisin vanhaa entistä itseäni ja viihtynyt paremmin yksinäisyydessä, kun vastapainona on kuitenkin töissä työkaverit ja edes kerran tai pari viikkoon ulkoiluhetki jonkun tuttavan kanssa. Siskoa näen myös viikoittain vähintään yhteisen kauppareissun merkeissä, mutta hieman jännityksellä odotan, mitä hän aikoo tehdä kun opinnot täällä päättyvät. Sikälikin olisi hyvä vähän laajentaa turvaverkostoa ympärillä. Mutta suunnitelmia, suunnitelmia!
Koirat ovat onneksi seuranani aina. Olen siitä erittäin hyvilläni. Hyvää seuraa ne ovatkin, molemmat kuuntelevat murheita, toinen osaa tulla lähelle silloin kun on paha mieli ja toinen taas on sylikoira, jota saa halia aina kun siltä tuntuu. Ikävintä on toki, että tässä elämäntyylissä, missä koirat ovat lähimpänä elämän arjessa, niistä muodostuu ehkä liiankin tärkeitä ja koirat kun tunnetusti elävät kovin lyhyen aikaa suhteessa ihmiselämään. Sitä en kuitenkaan halua ajatella.
Mummoni on huonossa kunnossa. Vointi heittelee kovasti, mutta jonkinlaista luopumistyötä tässä on tullut tehtyä jo. Toinen isoäiti menehtyi kesällä ja se oli kova paikka erinäisistä syistä. Hankalinta on kuitenkin ollut se, että en nähnyt häntä moneen vuoteen enkä ehtinyt korjata asiaa enkä jättää hyvästejä. Nyt olen käynyt sairastelevan mummoni luona mahdollisimman usein, joten sitten kun on sen aika, voin olla hyvillä mielin edes siitä, että olen mummoa tavannut vaikken varsinaisesti hyvästelemään ehtisikään. Kuolemaa on siis tullut ajateltua ja jopa jotenkin positiivisesti. Koska joskus olisi vain armollisempaa antaa mennä.
Erityisherkkä ihminen -kirjan olen loppua vaille kahlannut läpi! Pitkä prosessi sikäli, että aloitin sen jo silloin ennen muuttoa, mutta uuden kämpän järjestelyjen aikaan kirja meni hyllyyn eikä tullut sieltä pois ennen tätä kuuta. Päätin tarvitsevani lisäaikaa eron, pettymyksen ja petoksen käsittelyyn, uuden elämän aloittamiseen ja rankasta kesästä ja syksystä toipumiseen. Vuoden vaihtuessa uuteen koin, että olin valmis ottamaan luonteenpiirteeni uudestaan käsittelyyn ja kaivoin kirjan kaapista. Nyt se on tosiaan muutamaa sivua vaille luettu ja voin sanoa, että käsiteltävää riittää vielä toviksi, vaikka asioita on tullut pohdittua lukiessakin.
Esimerkiksi tänään olisi ollut exän velkojen maksun ensimmäinen eräpäivä. Olen pettynyt, mutten yllättynyt, ettei rahoja ole tilillä näkynyt. Huomenna joudun asiasta muistuttamaan ja ajatuskin siitä sai minut hetkeksi romahtamaan. Sain jopa fyysisiä oireita, kun ajattelin kyseistä ihmistä ja viimeisiä viikkoja hänen kanssaan. Sitten otin aikalisän, rauhoituin ja keskityin. Koen asian näin voimakkaana koska olen herkkä, viestin laittaminen huomenna ei maailmaani kaada ja jos siltä suunnalta tulee paskaa niskaan, niin oon selvinny semmoisesta jo kerran, selviän toistekin. Kyllä multa löytyy eväitä voittaa tämäkin pienoinen koitos.
Koirat ovat onneksi seuranani aina. Olen siitä erittäin hyvilläni. Hyvää seuraa ne ovatkin, molemmat kuuntelevat murheita, toinen osaa tulla lähelle silloin kun on paha mieli ja toinen taas on sylikoira, jota saa halia aina kun siltä tuntuu. Ikävintä on toki, että tässä elämäntyylissä, missä koirat ovat lähimpänä elämän arjessa, niistä muodostuu ehkä liiankin tärkeitä ja koirat kun tunnetusti elävät kovin lyhyen aikaa suhteessa ihmiselämään. Sitä en kuitenkaan halua ajatella.
Mummoni on huonossa kunnossa. Vointi heittelee kovasti, mutta jonkinlaista luopumistyötä tässä on tullut tehtyä jo. Toinen isoäiti menehtyi kesällä ja se oli kova paikka erinäisistä syistä. Hankalinta on kuitenkin ollut se, että en nähnyt häntä moneen vuoteen enkä ehtinyt korjata asiaa enkä jättää hyvästejä. Nyt olen käynyt sairastelevan mummoni luona mahdollisimman usein, joten sitten kun on sen aika, voin olla hyvillä mielin edes siitä, että olen mummoa tavannut vaikken varsinaisesti hyvästelemään ehtisikään. Kuolemaa on siis tullut ajateltua ja jopa jotenkin positiivisesti. Koska joskus olisi vain armollisempaa antaa mennä.
Erityisherkkä ihminen -kirjan olen loppua vaille kahlannut läpi! Pitkä prosessi sikäli, että aloitin sen jo silloin ennen muuttoa, mutta uuden kämpän järjestelyjen aikaan kirja meni hyllyyn eikä tullut sieltä pois ennen tätä kuuta. Päätin tarvitsevani lisäaikaa eron, pettymyksen ja petoksen käsittelyyn, uuden elämän aloittamiseen ja rankasta kesästä ja syksystä toipumiseen. Vuoden vaihtuessa uuteen koin, että olin valmis ottamaan luonteenpiirteeni uudestaan käsittelyyn ja kaivoin kirjan kaapista. Nyt se on tosiaan muutamaa sivua vaille luettu ja voin sanoa, että käsiteltävää riittää vielä toviksi, vaikka asioita on tullut pohdittua lukiessakin.
Esimerkiksi tänään olisi ollut exän velkojen maksun ensimmäinen eräpäivä. Olen pettynyt, mutten yllättynyt, ettei rahoja ole tilillä näkynyt. Huomenna joudun asiasta muistuttamaan ja ajatuskin siitä sai minut hetkeksi romahtamaan. Sain jopa fyysisiä oireita, kun ajattelin kyseistä ihmistä ja viimeisiä viikkoja hänen kanssaan. Sitten otin aikalisän, rauhoituin ja keskityin. Koen asian näin voimakkaana koska olen herkkä, viestin laittaminen huomenna ei maailmaani kaada ja jos siltä suunnalta tulee paskaa niskaan, niin oon selvinny semmoisesta jo kerran, selviän toistekin. Kyllä multa löytyy eväitä voittaa tämäkin pienoinen koitos.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)