Onpas jäänyt kirjoittelematta. Kyllä, olen ollut edelleen yksinäinen, mutta oon käynyt läpi asioita lähinnä omassa päässäni (ja ihan pienesti parin ystävän kanssa). Oon päässy ehkä jonkinlaiseen tasapainoon tilanteeni kanssa ja minulla on muhimassa päässäni pieni toimintasuunnitelma yksinäisyyden ehkäisemiseksi. Toisaalta olenkin rankan syksyn jälkeen saanut takaisin vanhaa entistä itseäni ja viihtynyt paremmin yksinäisyydessä, kun vastapainona on kuitenkin töissä työkaverit ja edes kerran tai pari viikkoon ulkoiluhetki jonkun tuttavan kanssa. Siskoa näen myös viikoittain vähintään yhteisen kauppareissun merkeissä, mutta hieman jännityksellä odotan, mitä hän aikoo tehdä kun opinnot täällä päättyvät. Sikälikin olisi hyvä vähän laajentaa turvaverkostoa ympärillä. Mutta suunnitelmia, suunnitelmia!
Koirat ovat onneksi seuranani aina. Olen siitä erittäin hyvilläni. Hyvää seuraa ne ovatkin, molemmat kuuntelevat murheita, toinen osaa tulla lähelle silloin kun on paha mieli ja toinen taas on sylikoira, jota saa halia aina kun siltä tuntuu. Ikävintä on toki, että tässä elämäntyylissä, missä koirat ovat lähimpänä elämän arjessa, niistä muodostuu ehkä liiankin tärkeitä ja koirat kun tunnetusti elävät kovin lyhyen aikaa suhteessa ihmiselämään. Sitä en kuitenkaan halua ajatella.
Mummoni on huonossa kunnossa. Vointi heittelee kovasti, mutta jonkinlaista luopumistyötä tässä on tullut tehtyä jo. Toinen isoäiti menehtyi kesällä ja se oli kova paikka erinäisistä syistä. Hankalinta on kuitenkin ollut se, että en nähnyt häntä moneen vuoteen enkä ehtinyt korjata asiaa enkä jättää hyvästejä. Nyt olen käynyt sairastelevan mummoni luona mahdollisimman usein, joten sitten kun on sen aika, voin olla hyvillä mielin edes siitä, että olen mummoa tavannut vaikken varsinaisesti hyvästelemään ehtisikään. Kuolemaa on siis tullut ajateltua ja jopa jotenkin positiivisesti. Koska joskus olisi vain armollisempaa antaa mennä.
Erityisherkkä ihminen -kirjan olen loppua vaille kahlannut läpi! Pitkä prosessi sikäli, että aloitin sen jo silloin ennen muuttoa, mutta uuden kämpän järjestelyjen aikaan kirja meni hyllyyn eikä tullut sieltä pois ennen tätä kuuta. Päätin tarvitsevani lisäaikaa eron, pettymyksen ja petoksen käsittelyyn, uuden elämän aloittamiseen ja rankasta kesästä ja syksystä toipumiseen. Vuoden vaihtuessa uuteen koin, että olin valmis ottamaan luonteenpiirteeni uudestaan käsittelyyn ja kaivoin kirjan kaapista. Nyt se on tosiaan muutamaa sivua vaille luettu ja voin sanoa, että käsiteltävää riittää vielä toviksi, vaikka asioita on tullut pohdittua lukiessakin.
Esimerkiksi tänään olisi ollut exän velkojen maksun ensimmäinen eräpäivä. Olen pettynyt, mutten yllättynyt, ettei rahoja ole tilillä näkynyt. Huomenna joudun asiasta muistuttamaan ja ajatuskin siitä sai minut hetkeksi romahtamaan. Sain jopa fyysisiä oireita, kun ajattelin kyseistä ihmistä ja viimeisiä viikkoja hänen kanssaan. Sitten otin aikalisän, rauhoituin ja keskityin. Koen asian näin voimakkaana koska olen herkkä, viestin laittaminen huomenna ei maailmaani kaada ja jos siltä suunnalta tulee paskaa niskaan, niin oon selvinny semmoisesta jo kerran, selviän toistekin. Kyllä multa löytyy eväitä voittaa tämäkin pienoinen koitos.
