Päätös hetkellisestä, totaalisesta yksinäisyydestä

Tänään tunsin menneeni liian pitkälle. Liian pitkälle pahan olon, pettymyksen ja hämmentyneisyyteni kanssa. Tuli tunne, että puren sitä kaikkea liikaa ystäviini. Sitä vartenhan ystävät ovat, että kuuntelevat, mutta ei. Huomasin tänään etten itsekään jaksaisi kuunnella itseäni. Se on liikaa.

Olen siis ainakin pari päivää ilman muita kuin pakollisia sosiaalisia kontakteja ja täydellisessä facebook-kiellossa. Ystäväni saavat minuun yhteyden puhelimella jos niin haluavat ja olen olemassa heitä varten, jos he minua tarvitsevat, mutta itse en heihin yhteyttä tänä aikana ota. Ilmoitan heille vain, etten käytä fb:tä pariin päivään, en kerro syytä, jotta he eivät huolestu. Menen itseeni, jotta en karkottaisi vähäisiä ystäviä ympäriltäni.

En myöskään halua erosta aiheutuvaa tunnemylläkkää tänne purkaa. Sen täytyy päästä irti ilman mitään suodatinta, eikä se onnistu täällä. Kaivan siis esiin vanhan ja uskollisen päiväkirjani. Tiedättekö, sen, mikä pidetään piilossa ja jota ei näytetä koskaan kenellekään, ja johon kirjoitetaan perinteisellä mustekynällä.

Kaipuu rinnassain

Ensimmäinen viikonloppu eron jälkeen ilman, että on ihmisseuraa, ja sain itseni jo kiinni selaamasta treffipalstaa. Että pitääkin olla niin kova kaipuu toisen ihmisen seuraan. Tekisi mieli käpertyä jonkun kainaloon, joku silittelisi hiuksia ja suukottaisi niskaa. Saisi tuntea kosketuksen ja nukahtaa toisen viereen.

Mutta mistäpä miestä tähän hätään löytyisi. Enhän minä edes tiedä milloin minulle flirttaillaan, en osaa tulkita sitä. Enkä varsinkaan osaa itse flirttailla. Enkä ymmärrä mistä edes miehen voisin löytää, kun ei ole kavereitakaan.

Minun on oltava nyt yksin. Opittava olemaan niin vahva ja itsenäinen, että jos vielä joskus jonkun löydän ja sekin päättyy eroon, niin en totaalisesti muserru.

Minun on saatava takaisin maailmanvalloittaja-asenteeni. Eihän siitä kauaakaan ole, kun ajattelin että selviän mistä vain.

Erohistoria

Olen ollut parisuhteessa kolme kertaa. Neljä, jos ala-asteseurustelu lasketaan, mutta minä en laske. Kirjoitin ensin pitkät litaniat jokaisesta suhteesta ja miten ne päättyivät, mutta onneksi jätin tekstin hautumaan ja nyt, luettuani sen uudestaan, päätin etten sitä julkaisena sellaisenaan. Itseasiassa pyyhin kaiken pois ja kirjoitan hyvin lyhyesti. Osittain siksi, että alkuperäisestä tekstistä voisi minut joku tunnistaa ja haluan säilyttää nimettömyyteni. Osittain muista syistä.

Sen verran tähän totean, että ensimmäistä seurustelusuhdetta kadun syvästi. Jotkut väittävät, ettei elämässä kannata katua mitään, että jokainen virhekin opettaa jotain ja kasvattaa ihmisenä. Minäkin tähän uskon, mutta tuo suhde oli sellainen, että se teki enemmän hallaa minulle ja ympärilläni olleille ihmisille, kuin mitä se opetti. Enkä näe, että olisin yhtään sen huonompi ihminen vaikka olisin tämän suhteen missannut kokonaan.

Kaksi muuta suhdetta taas päättyivät toisaalta hyvin samoilla, toisaalta hyvin eri tavoilla. Siinä missä toinen suhde oli pitkä ja rauhaisa, mutta päättyi itselleni yllättäen, toinen suhde oli lyhyt, kiihkeä ja riitaisa (riitelyä inhoan yli kaiken, joten tämän suhteen loppuvaiheessa olin hyvinkin onneton ja itkuinen) ja päättyi yhteisen juttutuokion jälkeen eroon. Molempiin kuului valitettavasti myös toinen nainen, se kiusallinen kolmas osapuoli. Pitkän parisuhteen päätteeksi ex kertoi, että oli jo jonkun aikaa ollut ihastunut toiseen. Lyhyen parisuhteen ex ei kertonut asiasta vaan se selvisi minulle toista kautta. Tätä pettämisasiaa on turha tässä enää toistamiseen puida, kun sitä jo käsittelin kertaalleen. Kipeää se tekee ja toivon todella kovasti, ettei enää kolmatta kertaa tarvitsisi asiaa käsitellä.

Käytännön asiat ovat vielä tuoreimman eron osalta kesken, mikä riipii minua jokaisena päivänä. Olen jo aiemmin todennut, että asiat on saatava päätökseen, jotta pääsen itse käsittelemään eron loppuun asti, mutta mies on karannut jonnekin. Hän viestitti pari päivää sitten ja sain hänet lupaamaan, että olisi tavattavissa parin viikon päästä. Elän toivossa.

Tiikeri ei pääse juovistaan

Vanhat tavat istuvat tiukassa. Minulla ja eksälläni oli tapana laittaa melkeinpä päivittäin toisillemme tekstari tai pari työpäivänkin aikana, joten töissä vilkuilen puhelintani säännöllisesti, vaikka tiedän, ettei siihen viestejä enää tule.

On myös outoa tulla tyhjään kotiin. Tai, eihän tämä tyhjä ole, kun on koirat aina yhtä iloisina vastassa. Ja luojalle - tai jollekin ylemmälle taholle - kiitos siitä. Täyttä yksinäisyyttä ilman koiria en kestäisikään. Mutta tosiaan, ensimmäistä kertaa elämässäni minulla ei ole edes kämppistä jakamassa asuntoa. Välillä sisään astuessani odotan, että näkisin jonkun muunkin kuin koirani. Mutta ei. Ja siihen on nyt totuttava. Onhan se jo aikakin.

Toisinaan tuntuu siltä, että eksä on vain matkoilla, mikä on pahinta. Kotonakin saatan vilkuilla puhelinta, että milloin siihen tulee viesti "matkoilla olevalta" mieheltä. Eihän sitä tule. Tässä eräs päivä tulin töistä kotiin ja jostain syystä aivoni halusivat ajatella, että eksä olisi tullut kotiin ja makoilisi tuttuun tapaansa sängyllä. Eihän täällä ketään ollut ja hetken olin hämilläni, kunnes kaikki palasi mieleeni ja tunsin pakahtuvani pahaan oloon.

Enhän minä sitä miestä tänne enää haluakaan. En oikeasti. Se vain unohtuu välillä, kun... noh, vanhat tavat istuvat tiukassa.

Ajatuksia pettämisestä

Pettäminen on koskettanut minua läheltä, mutta siitä lisää seuraavassa postauksessa. Ajattelin kuitenkin vähän käydä läpi pettämistä.

Se voi olla kuitenkin hankalaa, sillä vaikka kuinka yritän, en pysty kääntämään aivojani pettämis-asentoon. Olen kahdesti elämäni aikana yrittänyt, ihan todella yrittänyt, sillä minussa on vähän psykologin vikaa ja haluaisin ymmärtää ihmisiä. Pettäjän pään sisälle en vain mitenkään pääse.

En tiedä olenko nykyiseen maailmanmenoon liian empaattinen ja kiltti, sillä vaikka kuinka olisin ihastunut johonkuhun toiseen parisuhteessa ollessani, en yksinkertaisesti pystyisi toimimaan niin, että aiheuttaisin toiselle pahaa mieltä. Pettäminen ei koskaan voi aiheuttaa mitään muuta kuin pahaa mieltä petetylle osapuolelle. Ei sillä ole väliä onko tukevasti parisuhteessa vai eron partaalla. Kun toisen ihmisen kanssa on oppinut elämään, jakamaan arkensa ja edelleen enemmän tai vähemmän välittää, on petetyksi tuleminen julmaa.

Pettäjällä ei ole mitään kunnioitusta suhdetta ja toista ihmistä kohtaan. Vaikka rakkaus olisi mennyt, niin miksei voi lopettaa suhdetta ennen kuin lähtee muitten matkaan. Ei olisi mielestäni paljoa vaadittu. Vaikka kuinka ihastuisi vielä suhteessa ollessaan, niin pitäisi sen verran olla tunneälyä, että pitäisi matalaa profiilia ja lopettaisi nykyisen suhteensa mahdollisimman pian.

Joskus eron hetkellä toisella on jo kiire uuden kumppanin luokse. Jos heti eron jälkeen saa kuulla, että ex on uuden kanssa, pidän sitäkin pettämisenä. Ei uutta löydä noin vain, vaan alustavaa "työtä" on tehty jo suhteen aikana. En ymmärrä tuotakaan hoppua uuden luokse ja edelleen: se tunneäly ja empatia. Jos uusi kumppani oikeasti rakastaa niin hän jaksaa odottaa, että erosta on kulunut se pieni hetki, ilman että uutta onnellista suhdettaan julkisesti toitottaa. Sillä vaikka olisi jo itsekin tullut siihen tulokseen, että yhteistä tulevaisuutta ei ole, niin on silti raskasta luopua tärkeäksi muodostuneesta ihmisestä. Ei siinä tarvitse lisäksi kääntää enää veistä haavassa.

Se sattuu.

Onko yksinäisyyteni emotionaalista vai sosiaalista?

Jokaisena arkipäivänä minulla on ihmiskontakteja. Tulen hyvin juttuun työkavereideni kanssa, yhtä lukuunottamatta, ja viihdyn töissäni. Vanhoihin ystäviini olen aikalailla päivittäin yhteydessä netin/puhelimen välityksellä ja viikoittain näen jotakuta samassa kaupungissa asuvaa tuttua. Onhan minulla myös täällä opiskeleva siskoni. Eli loppujen lopuksi en olekaan niin yksin ja sitä paitsi: minähän olen aina nauttinut omasta rauhasta.

Mutta entäpä, kun yksinäisyys silti välillä tuntuu pusertavan rinnassa. Se oikein vääntää vatsanpohjaa tai henkitorvea. Huomaan tuijottavani telkkaria mitään näkemättä tai käveleväni koirien kanssa polulla aivan kuin olisin vaipunut omiin ajatuksiini, mutta oikeasti en ajattele mitään. Tai jopa itken.

Mistä se johtuu? Tarvitsenko kaltaiseni ihmisen seuraa? Olenko vain niin läpikotaisin parisuhdeihminen, etten osaa olla täysin onnellinen ilman miestä? Vai olenko vain niin hukassa elämässäni juuri nyt, kun alla on tuore ero? Vai olenko syystä tai toisesta juuri nyt havahtunut pohtimaan minuutta, herkkyyttäni, sitä mitä elämältäni loppujen lopuksi haluan? Luottamusta, joka on niin monesti särjetty, että pystynkö koskaan enää luottamaan ja antautumaan parisuhteelle?

Erityisen herkkä

Jotta voisi täysin ymmärtää ajatuksiani, on hyvä tietää, että kuulun siihen ihmisryhmään, joka on astetta herkempi kuin muut: erityisherkkiin ihmisiin. Olen tiedostanut asian vasta aivan äskettäin, mutta jo se saa oloni edes hieman paremmaksi. Tieto etten ole herkkyyteni kanssa yksin ja se fakta, ettei normaalia suurempi herkkyys ole huono eikä hyvä asia. Se vain on ja sen kanssa on opittava elämään, kuten muidenkin omien luonteenpiirteiden kanssa.

Psykoterapeutti Elaine Aron nimesi erityisherkän ihmisen (highly sensitive person, HSP) tutkittuaan ujoina pidettyjä ihmisiä. Ujous ja erityisherkkyys eivät ole muuten sama asia! Itsekin olen syyllistynyt pitämään itseäni ujona, mutta luulen että kyseessä on kuitenkin erityisherkkyys, jonka muut "oireet" itsestäni löydän.

Eläydyn hyvin vahvasti, otan toisten ihmisten tunteet "omakseni", arvostan elämässäni tasaisuutta ja turvallisuutta. Pysyvyyttä. Tämä ei tarkoita ettenkö nauttisi matkustelusta, varsinkin vaeltamisesta, mutta sehän taas toisaalta käy hyvinkin laatuun, sillä luonnossa ärsykemäärä on pieni ja erityisherkän ihmisen on helpompi olla. Ainakin minun.

Aronin kirja, Erityisherkkä ihminen, on vasta suomennettu, joten kirjastosta sitä saa odottaa tovin jos toisenkin. Siksipä se onkin mennyt ostoslistallani kärkipäähän. Toivon löytäväni kirjasta vinkkejä itseni voimaannuttamiseen tai paremminkin siihen, että voisin paremmin ympäröivässä maailmassa ja oppisin käsittelemään paremmin niitä asioita, jotka saavat minut nykyisin helposti pois raiteilta.

Tästä herkkyydestä en varmasti koskaan pääse, se kuuluu minuun, mutta toivon, että pystyn parantumaan minua aina vaivanneesta huonosta itsetunnosta ja riittämättömyyden tunteesta.

Kuinka tarina sai alkunsa?

Eli kuinka minusta tuli yksinäinen?

Olen aina ollut eräänlainen erakko. Koulussa minua ei kiusattu ja minulla oli aina muutama kaveri, joiden kanssa hengasin, mutta silti tunsin itseni usein ulkopuoliseksi. Ei se kuitenkaan varsinaisesti haitannut, sillä olihan minulla perheeni ja ne muutamat ystävät.

Lukion jälkeen muutin silloin poikaystäväni kanssa toiselle paikkakunnalle, josta emme kumpikaan tunteneet entuudestaan ketään. Aloitin lyhyen koulutuksen, jossa tulin muiden kanssa toimeen, mutta en ystävystynyt yhdenkään kanssa. Näihinkään aikoihin en tuntenut itseäni yksinäiseksi. Sitten hankin koiran ja sain ystävän. Sitten toisen ja kolmannenkin. Koirien merkityksestä sosiaalisiin suhteisiini kirjoitan myöhemmin lisää.

Näillä eväillä mentiin neljä vuotta, kouluttauduin ja elin elämääni. Sitten tuli ero. Elämäni ensimmäinen perusjuuriaan myöten järkyttänyt ero. Tästäkin tulen myöhemmin kirjoittamaan lisää, sillä tuo ero teki minuun pitkäaikaiset jäljet. Eron myötä olosuhteet muuttuivat erinäisten syiden takia niin paljon, että jouduin muuttamaan kotipaikalle ja ystävät jäivät. Vuoden ajan asuin kotipaikalla, pidin yhteyttä ystäviini ja keräsin rahaa sekä voimia uuteen muuttoon. Päätin olla rohkea ja muuttaa taas aivan uudelle paikkakunnalle. En tosin tälläkään kertaa yksin, vaan siskoni kämppikseksi.

Samoihin aikoihin olin alkanut pitää tiiviisti yhteyttä nettituttavaan, josta sitten pian tulikin ihastus ja tapaamisten jälkeen rakastuimme. Näin jälkeenpäin voin sanoa suhteen edenneen liian nopeasti. Nyt kadun sitä, mutta ehkä joskus osaan arvostaa opetusta.

Siskoni muutti muualle ja otin uuden rakkaani asumaan kanssani. Eihän sitä kauaa kestänyt, melkeinpä tarkalleen 10 kk, joista pari viimeistä oli minulle onnettomia. Yllättävän äkkinäisesti mies etääntyi, alkoi kiinnittää enemmän huomiotaan puhelimeensa, ei enää lähtenyt kanssani lenkille tai muutenkaan tuntunut haluavan viettää kanssani aikaa niin kuin aiemmin. Niihin aikoihin alkoi minua ensimmäistä kertaa painaa ihan todella huoli yksinäisyydestä. Ensimmäistä kertaa itkin yksinäisyyttäni. Olinhan toki aiemmin sinkkuna joskus surrut sitä, ettei minulla ollut miestä, mutta nyt se oli erilaista. Se oli ystävätöntä yksinäisyyttä. Kaikki ystäväni asuvat kaukana ja tiedostin, että poikaystävästäni tulisi pian ex-poikaystävä. Olisin aivan yksin, ei ketään luottohenkilöä samalla paikkakunnalla, jolta voisin pyytää apua sitä tarvitessani asiassa kuin asiassa.

Nyt kun ero on ns. tullut voimaan, vaikka toisen osapuolen tavarat täällä vielä lojuvatkin nurkissa ja asiat ovat omalla tavallaan kesken, yksinäisyys on välillä melkeinpä musertava. Voin myöntää rehellisesti, että jos en olisi töissä, muuttaisin kaupunkiin, missä minulla on ystäviä. Toistaiseksi haluan kuitenkin pitää kiinni työpaikastani.

Erakko on huomannut, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Vaikka piiri olisi pieni, sitä tarvitsee silti. Some ja älypuhelimet WhatsAppeineen mahdollistaa kätevän yhteydenpidon, mutta ne eivät koskaan korvaa aitoa kanssakäymistä toisen ihmisen kanssa.

Tämä tarina kertoo yksinäisyydestä ja taistelusta sitä vastaan.