Muutamia treffejä, lahjakkaasti epäonnistuneita ja sellaisia "ihan kivoja". Yksi kaveri on pyörinyt keväästä asti jollain tasolla mukana kuvioissa, mutta viime aikoina hänen lähettämänsä viestit ovat alkaneet ärsyttää ja tavatessani hänet viime viikolla tunsin lähinnä ahdistusta ja ärtymystä. Harmillista sikäli, että paperilla tyyppi olisi kutakuinkin täydellinen, mutta asioita ei voi pakottaa.
Ihmisten tapaamista häiritsee sekin tosi seikka, että minua on alkanut epäilyttää haluanko näillä tienoilla enää asua. Parhaimmat ystäväni ovat muualla, kaukana, ja minulla on heitä ikävä. Kaipaan sitä mutkattomuutta, joka minut valtaa heidän seurassaan, ja jota en ole saavuttanut täkäläisten kaverieni kanssa. Työpaikka on kiva, pystyy joustamaan hyvin paljon, mikä on aina iso plus. Työkaveritkin ovat mukavia ja työtehtävät sujuvat rutiinilla. Ala on kuitenkin vähän epävakaa, eikä tuo työ ole muutenkaan sellaista, jota haluaisin tehdä vielä 10 vuoden päästä. Opiskelu siis kutsuisi, koska en näillä koulutuksilla ja työkokemuksilla mitä todennäköisimmin pääse sellaisiin töihin, joihin havittelisin. Asiaa hankaloittaa vain se, etten oikein tiedä mitä opiskelisin. Asiaa täytyy muhitella. Opiskelijan tuloilla siirtyminen myöskään varsinaisesti houkuttele, mutta jotain ratkaisuja tässä täytyy melkein alkaa tekemään. Katsotaan nyt. Näissä tunnelmissa on kuitenkin hankalaa alkaa ketään tositarkoituksella tapailemaan. Ainakin se tuntuu jokseenkin valheelliselta.
Rakas mummoni siirtyi ajasta ikuisuuteen. Samoihin aikoihin siskoni sai opiskelujensa tiimoilta tehtäväksi tehdä sukututkimusta ja, koska mummon veli teki aikoinaan sukuselvitystä laajemmaltikin, niin sitä kautta oli helppo lähteä asiaa työstämään. Autoin siskoani jonkin verran hänen työssään ja mummosta selvisi asioita, joita en ollut tiennyt. Oli asioita, jotka saivat ajattelemaan. Miltä tuntuu rakastaa niin suuresti puolisoaan, elämänsä suurta rakkautta, joka menehtyy liian aikaisin. Kun ei koskaan enää löydy ketään, ketä rakastaa edes melkein samalla tavalla. Miltä tuntuu, kun lapset varttuvat ja he saavat omia lapsia. Miltä tuntuu vanheta yksin ja miltä tuntuu jäädä toisten armoille, kun kunto heikkenee radikaalisti. Suuria ajatuksia, jotka vaatisivat oman tekstinsä, mutta nyt ajatukseni eivät pysy kasassa vaan hyppelehtivät puolelta toiselle. Mummoa on ikävä.
Toiset menevät naimisiin, rakentavat taloja, perustavat perhettä. Minä vain olen. Aloillani. Yksin. Hiljaa. Pohtien. Sydän sykkyrällä ja avoinna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti