Jokaisena arkipäivänä minulla on ihmiskontakteja. Tulen hyvin juttuun työkavereideni kanssa, yhtä lukuunottamatta, ja viihdyn töissäni. Vanhoihin ystäviini olen aikalailla päivittäin yhteydessä netin/puhelimen välityksellä ja viikoittain näen jotakuta samassa kaupungissa asuvaa tuttua. Onhan minulla myös täällä opiskeleva siskoni. Eli loppujen lopuksi en olekaan niin yksin ja sitä paitsi: minähän olen aina nauttinut omasta rauhasta.
Mutta entäpä, kun yksinäisyys silti välillä tuntuu pusertavan rinnassa. Se oikein vääntää vatsanpohjaa tai henkitorvea. Huomaan tuijottavani telkkaria mitään näkemättä tai käveleväni koirien kanssa polulla aivan kuin olisin vaipunut omiin ajatuksiini, mutta oikeasti en ajattele mitään. Tai jopa itken.
Mistä se johtuu? Tarvitsenko kaltaiseni ihmisen seuraa? Olenko vain niin läpikotaisin parisuhdeihminen, etten osaa olla täysin onnellinen ilman miestä? Vai olenko vain niin hukassa elämässäni juuri nyt, kun alla on tuore ero? Vai olenko syystä tai toisesta juuri nyt havahtunut pohtimaan minuutta, herkkyyttäni, sitä mitä elämältäni loppujen lopuksi haluan? Luottamusta, joka on niin monesti särjetty, että pystynkö koskaan enää luottamaan ja antautumaan parisuhteelle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti