Kuinka tarina sai alkunsa?

Eli kuinka minusta tuli yksinäinen?

Olen aina ollut eräänlainen erakko. Koulussa minua ei kiusattu ja minulla oli aina muutama kaveri, joiden kanssa hengasin, mutta silti tunsin itseni usein ulkopuoliseksi. Ei se kuitenkaan varsinaisesti haitannut, sillä olihan minulla perheeni ja ne muutamat ystävät.

Lukion jälkeen muutin silloin poikaystäväni kanssa toiselle paikkakunnalle, josta emme kumpikaan tunteneet entuudestaan ketään. Aloitin lyhyen koulutuksen, jossa tulin muiden kanssa toimeen, mutta en ystävystynyt yhdenkään kanssa. Näihinkään aikoihin en tuntenut itseäni yksinäiseksi. Sitten hankin koiran ja sain ystävän. Sitten toisen ja kolmannenkin. Koirien merkityksestä sosiaalisiin suhteisiini kirjoitan myöhemmin lisää.

Näillä eväillä mentiin neljä vuotta, kouluttauduin ja elin elämääni. Sitten tuli ero. Elämäni ensimmäinen perusjuuriaan myöten järkyttänyt ero. Tästäkin tulen myöhemmin kirjoittamaan lisää, sillä tuo ero teki minuun pitkäaikaiset jäljet. Eron myötä olosuhteet muuttuivat erinäisten syiden takia niin paljon, että jouduin muuttamaan kotipaikalle ja ystävät jäivät. Vuoden ajan asuin kotipaikalla, pidin yhteyttä ystäviini ja keräsin rahaa sekä voimia uuteen muuttoon. Päätin olla rohkea ja muuttaa taas aivan uudelle paikkakunnalle. En tosin tälläkään kertaa yksin, vaan siskoni kämppikseksi.

Samoihin aikoihin olin alkanut pitää tiiviisti yhteyttä nettituttavaan, josta sitten pian tulikin ihastus ja tapaamisten jälkeen rakastuimme. Näin jälkeenpäin voin sanoa suhteen edenneen liian nopeasti. Nyt kadun sitä, mutta ehkä joskus osaan arvostaa opetusta.

Siskoni muutti muualle ja otin uuden rakkaani asumaan kanssani. Eihän sitä kauaa kestänyt, melkeinpä tarkalleen 10 kk, joista pari viimeistä oli minulle onnettomia. Yllättävän äkkinäisesti mies etääntyi, alkoi kiinnittää enemmän huomiotaan puhelimeensa, ei enää lähtenyt kanssani lenkille tai muutenkaan tuntunut haluavan viettää kanssani aikaa niin kuin aiemmin. Niihin aikoihin alkoi minua ensimmäistä kertaa painaa ihan todella huoli yksinäisyydestä. Ensimmäistä kertaa itkin yksinäisyyttäni. Olinhan toki aiemmin sinkkuna joskus surrut sitä, ettei minulla ollut miestä, mutta nyt se oli erilaista. Se oli ystävätöntä yksinäisyyttä. Kaikki ystäväni asuvat kaukana ja tiedostin, että poikaystävästäni tulisi pian ex-poikaystävä. Olisin aivan yksin, ei ketään luottohenkilöä samalla paikkakunnalla, jolta voisin pyytää apua sitä tarvitessani asiassa kuin asiassa.

Nyt kun ero on ns. tullut voimaan, vaikka toisen osapuolen tavarat täällä vielä lojuvatkin nurkissa ja asiat ovat omalla tavallaan kesken, yksinäisyys on välillä melkeinpä musertava. Voin myöntää rehellisesti, että jos en olisi töissä, muuttaisin kaupunkiin, missä minulla on ystäviä. Toistaiseksi haluan kuitenkin pitää kiinni työpaikastani.

Erakko on huomannut, että ihminen tarvitsee toista ihmistä. Vaikka piiri olisi pieni, sitä tarvitsee silti. Some ja älypuhelimet WhatsAppeineen mahdollistaa kätevän yhteydenpidon, mutta ne eivät koskaan korvaa aitoa kanssakäymistä toisen ihmisen kanssa.

Tämä tarina kertoo yksinäisyydestä ja taistelusta sitä vastaan.