Vanhat tavat istuvat tiukassa. Minulla ja eksälläni oli tapana laittaa melkeinpä päivittäin toisillemme tekstari tai pari työpäivänkin aikana, joten töissä vilkuilen puhelintani säännöllisesti, vaikka tiedän, ettei siihen viestejä enää tule.
On myös outoa tulla tyhjään kotiin. Tai, eihän tämä tyhjä ole, kun on koirat aina yhtä iloisina vastassa. Ja luojalle - tai jollekin ylemmälle taholle - kiitos siitä. Täyttä yksinäisyyttä ilman koiria en kestäisikään. Mutta tosiaan, ensimmäistä kertaa elämässäni minulla ei ole edes kämppistä jakamassa asuntoa. Välillä sisään astuessani odotan, että näkisin jonkun muunkin kuin koirani. Mutta ei. Ja siihen on nyt totuttava. Onhan se jo aikakin.
Toisinaan tuntuu siltä, että eksä on vain matkoilla, mikä on pahinta. Kotonakin saatan vilkuilla puhelinta, että milloin siihen tulee viesti "matkoilla olevalta" mieheltä. Eihän sitä tule. Tässä eräs päivä tulin töistä kotiin ja jostain syystä aivoni halusivat ajatella, että eksä olisi tullut kotiin ja makoilisi tuttuun tapaansa sängyllä. Eihän täällä ketään ollut ja hetken olin hämilläni, kunnes kaikki palasi mieleeni ja tunsin pakahtuvani pahaan oloon.
Enhän minä sitä miestä tänne enää haluakaan. En oikeasti. Se vain unohtuu välillä, kun... noh, vanhat tavat istuvat tiukassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti