Tänään tunsin menneeni liian pitkälle. Liian pitkälle pahan olon, pettymyksen ja hämmentyneisyyteni kanssa. Tuli tunne, että puren sitä kaikkea liikaa ystäviini. Sitä vartenhan ystävät ovat, että kuuntelevat, mutta ei. Huomasin tänään etten itsekään jaksaisi kuunnella itseäni. Se on liikaa.
Olen siis ainakin pari päivää ilman muita kuin pakollisia sosiaalisia kontakteja ja täydellisessä facebook-kiellossa. Ystäväni saavat minuun yhteyden puhelimella jos niin haluavat ja olen olemassa heitä varten, jos he minua tarvitsevat, mutta itse en heihin yhteyttä tänä aikana ota. Ilmoitan heille vain, etten käytä fb:tä pariin päivään, en kerro syytä, jotta he eivät huolestu. Menen itseeni, jotta en karkottaisi vähäisiä ystäviä ympäriltäni.
En myöskään halua erosta aiheutuvaa tunnemylläkkää tänne purkaa. Sen täytyy päästä irti ilman mitään suodatinta, eikä se onnistu täällä. Kaivan siis esiin vanhan ja uskollisen päiväkirjani. Tiedättekö, sen, mikä pidetään piilossa ja jota ei näytetä koskaan kenellekään, ja johon kirjoitetaan perinteisellä mustekynällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti